Essi
Kun katselen lapsiani, naurattaa kuinka samanlaisia he todennäköisesti olisivat, jos he olisivat saaneet alkunsa omista soluistani. En oikeastaan mieti enää yhtään sitä, että he eivät ole biologisesti minun.
Lapsille se on ollut ihan tavallinen asia alusta asti. Eivät he pidä minään sitä, että ovat syntyneet lahjamunasolusta. Olemme puhuneet asiasta avoimesti kotona ja kertoneet siitä myös koulussa ja päiväkodissa, ettei kukaan hämmästy, jos lapset jossain yhteydessä mainitsevat.
Mielestäni aiheesta puhutaan edelleenkin liian vähän, ja Ihmisillä on erikoisia mielikuvia hoidoista. Itse olisin valmis kertomaan omilla kasvoillani siitä, mitä lahjamunasoluhoito on minulle merkinnyt.
Lasten kasvaessa on käynyt kuitenkin yhä selvemmäksi, että he saavat itse päättää, kenelle he kertovat biologisesta alkuperästään vai kertovatko lainkaan. Haluamme säilyttää tämän oikeuden heillä.
Ajatus lahjasoluista kypsyi vähitellen
Olimme yrittäneet ehkä vuoden verran, kun menimme 2007 Tampereella Ovumian, silloisen AVA-klinikan vastaanotolle. Omilla soluilla tehtiin useita hoitoja. Olin silloin 29- ja mieheni 36-vuotias.
Olimme sitä mieltä, että jos omilla soluilla ei onnistu, sekin on ihan ok, yritetään sitten vaikka adoptiota. Hoidoista alkoi kaksi raskautta, mutta ne menivät saman tien kesken. Mitään selvää syytä lapsettomuuteen ei koskaan löytynyt.
Muistan kuinka sanoin lääkärille, että haluan kuulla rehellisesti, kun ei enää kannata yrittää. Itse en sitä päätöstä kykene tekemään. Kun lapsitoive on kova, on vaikea nähdä, koska olisi hyvä antaa periksi.
Täytyy antaa siitäkin klinikan henkilökunnalle täydet pisteet. Meille oltiin todella rehellisiä. Ei annettu turhaa toivoa, muttei myöskään tyrmätty. Se oli tosi lämmintä, lempeää, ja samalla kuitenkin suoraa. Tunsin, että he olivat aidosti meidän puolellamme.
Kun tuli aika siirtyä lahjasoluihin, siihen oltiin jo henkisesti valmiita. Kävimme psykologin luona puhumassa niin kuin käytäntöön kuuluu. Se oli tosi tärkeä keskustelu.
Hoidot onnistuivat, tunteet vaihtelivat
Ensimmäinen lahjamunasoluhoito tehtiin tuoresiirrolla. Se ei onnistunut, mutta seuraavasta pakastealkiosiirrosta esikoisemme sai alkunsa.
Olin jo alkanut hyväksyä, että meille ei lasta tule. Kun hoito kuitenkin onnistui, pelkäsin että tämäkin menee kesken. Seuraavaksi tuli tunne, että mitäs me nyt teemme, meillehän tulee ihan oikeasti lapsi.
Muistan, kuinka mietin synnytyssalissa, että mitä jos en tunnista lasta omakseni. Se olikin viimeinen kerta. Kun sain lapseni syliini, minun ei tarvinnut tätä enää pohtia.
Raskaus sujui hyvin, samoin synnytys. Esikoispoika syntyi 2010, ja pyysimme samalta lahjoittajalta sisarluovutusta. Vuonna 2013 syntyi tytär.
Esikoista odottaessani olisin kaivannut helposti lähestyttävää vertaistukea. Syntymän jälkeen kerroin klinikalle, että sähköpostiosoitteeni saa antaa, jos joku kaipaa vastaavaa apua minulta.
Yksi lahjasoluilla lapsen saanut ihminen otti yhteyttä pari kolme vuotta sitten. Pidämme edelleen yhteyttä. Se ei ollut pelkästään niin, että minä olin avuksi hänelle. Yhtä lailla koen, että minulle on ollut tärkeää puhua asiasta jonkun kanssa.
Lapsettomuus jättää jälkensä
Elämässäni on tapahtunut paljon muutakin ihmisyyttäni muuttavaa. Vanhempani kuolivat, kun olin nuori. Vaikka he lähtivät liian aikaisin, minulle oli kuitenkin muistot heistä. Pystyin suremaan heitä.
Lapsettomuutta surressa ei ole ketään surtavaa. Se on muuttanut minua, miestäni ja parisuhdettamme paljon. Lapsettomuus on iso osa elämäämme, vaikka lapset ovat syntyneet. En ikinä unohda sen aiheuttamaa kipua.
Lapsettomuutta pidetään vähän sellaisena yhteisenä asiana, josta kaikkien on lupa kysellä, että koska teille tulee, eikö nyt jo kannattaisi yrittää. Näihin uteluihin olen joutunut itsekin vastaamaan.
Se on kasvattanut omaa ymmärrystäni. Nykyään saatan kysyä joltakin, onko hänellä lapsia. Jos hän vastaa ”ei”, jätän asian siihen.
Täysi-ikäisenä lapsella on mahdollisuus selvittää biologinen alkuperänsä, eikä se vanhemmalla ole kauhean kaukana. Jos hän päättää sen tehdä, hän kertoo sen varmasti nuoremmallekin.
Se vaatii minulta hillintää, koska haluaisin tietysti tavata sen ihmisen ja kertoa kiitokseni. Lapsille en puhu omasta halustani mitään, koska en halua, että he etsivät sitä ihmistä minun takiani, vaan itsensä takia – jos etsivät.
Olemme heidän tukenaan, päättävät he mitä tahansa.
Kiitollisuus on sanoin kuvaamatonta
Olen niin onnellisessa asemassa, että olen saanut kohdata lahjoittajia Ovumian luovuttajailloissa. He ovat kertoneet asiasta lahjoittajan näkökulmasta ja minä saajan. Olen päässyt edes tällä tavoin osoittamaan kiitollisuuttani. Se on ollut todella tunteikasta, ja minua alkaa liikuttaa heti, kun ajattelinkin asiaa.
Omaa lahjoittajaamme emme tietenkään ole tavanneet. Olemme toki kirjoittaneet molemmille kerroilla hänelle kirjeen, jonka klinikka on toimittanut perille. Tuntuu kuitenkin, etteivät mitkään sanat riitä kuvamaan kiitollisuuttamme.
Kyse ei ole vain siitä, että sain mahdollisuuden tulla raskaaksi ja saada vauvan. Ilman häntä me emme eläisi tätä elämää, jota me nyt elämme. Saamme kokea lasten kasvamisen ja ehkä iloita joskus lapsenlapsistakin.
Meillä ei olisi perhettä ilman munasolujen lahjoittajia. Oma ja mieheni elämä on mullistunut täysin. Lahja kestää koko elämän ajan. Se on valtavan iso asia.
Essi on lahjamunasoluhoidoilla vanhemmaksi tullut kahden lapsen äiti, joka esiintyy lasten yksityisyyden vuoksi pelkällä etunimellään.
Lue lisää munasolujen lahjoittamisesta
Lue lisää lahjamunasoluhoidoista Ovumiassa
Hoidot lahjoitetuilla munasoluilla
