Jenny Suomalainen (nimi muutettu)
Kun menimme naimisiin 2012, tiesin jo silloin, ettemme välttämättä saa lasta. Silti uskoin ja toivoin, että se jotenkin onnistuu. Luotto ammattilaisiin oli kova.
Kävimme ensimmäisen kerran Ovumiassa eli silloisella Ava-klinikalla Tampereen keskustorilla kymmenen vuotta sitten. Olin 19, ja mieheni oli 23-vuotias.
Siellä todettiin, että miehelläni oli huonolaatuiset siittiöt. Hän oli aivan kauhuissaan ja meinasi pyörtyä. Omassa lisääntymiskyvyssäni ei ollut mitään vikaa.
Lähdimme sulattelemaan asiaa ja miettimään, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Selvisi, että aluksi yritettäisiin laskea lääkityksellä estrogeenipitoisuutta miehen elimistössä.
Se olisi miedoin vaihtoehto. Jos siitä ei saataisi tulosta, minun pitäisi aloittaa koeputkihedelmöitykseen kuuluvat hormonihoidot.
Neulakammoa ja terapiaa
Tulosta ei tullut, ja kului pari vuotta. IVF-hoidossa minun pitäisi alkaa pistää hormoneja vatsaani. Ajattelin, ettei neulakammoinen ihminen selviydy tästä ikinä.
Minulla oli taustalla vielä paniikkikohtauksiakin. Kävin vuoden terapeutilla puhumassa aiheesta. Ovumiassa tultiin vastaan, ja minulle järjestettiin mahdollisuus harjoitella pistämistä keittosuolaliuoksella.
Peräännyin. Totesin, etten pysty, minusta ei ole tähän. Se oli todella raastavaa aikaa. Mieskin syyllisti itseään. Hän ei ole tarpeeksi hyvä mies, koska hän ei pysty tähän, ja minun täytyy pistää itseäni.
Kävimme pariterapeutilla, ja kului seitsemän vuotta ennen kuin uskalsin lähteä edes harjoituspistoksiin. Maaliskuussa 2017 menimme psykoterapeutti Mirka Paavilaisen vastaanotolle.
Mies ja hänen pikkusiskonsa olivat tukena, kun sairaanhoitaja Merja Ollila teki kanssani ensimmäiset pistokset. Siitä lähdettiin päivä kerrallaan eteenpäin.
Elimme todella tuskaista aikaa, mutta kahdessa viikossa sain pistettyä itseeni tarvittavat hormonit. Se onnistui Ovumian henkisellä tuella, kuuntelulla ja miehen läsnäololla. Mies oli aina iltaisin mukana, kun pistin itseäni.
Tuoresiirrosta täysosuma
Jännitimme, saisimmeko minkäänlaista tulosta aikaiseksi. Alkioita tuli itse asiassa aika paljon, yhdeksän hyvälaatuista. Niistä yksi oli huippuluokkainen. Se siirrettiin tuoresiirrolla minuun, ja toivottiin, että se lähtee kasvamaan.
Se meni lopulta aika helposti, ja siitä kaverista kasvoi terve poika. Itkettää aina, kun kerron tästä. Tämä on niin kipeä paikka. Tähän palkintoon tiivistyy seitsemän vuoden tuska, epäonnistuminen ja hirveä syyllisyys.
Olen monta kertaa miettinyt, onko minusta tähän. Uskallanko, vai joudunko taas pettymään.
En tiedä, olisiko meille koskaan tullut yhteistä lasta ilman Ovumian suurta tukea. He ovat tehneet huippujuttuja. He antoivat toivoa ja onnistumisen mahdollisuudet. Toisaalta meille kerrottiin aina faktat selvästi ja kerrottiin rehellisesti, että mitään ei voi luvata.
Meillä lääkärinä oli Kati Pentti. Mieskin on sanonut, että hänen on ollut tosi helppo tulla sinne ja jutella ajatuksistaan. Kyllä tämä yhtä lailla koskettaa miestäkin. Se on ehkä kovin paikka juuri miehille, kun vika onkin heissä.
Sisaruskin on suunnitelmissa
Poika täytti joulukuussa kolme vuotta. Hän on hyvin reipas ja iloinen lapsi. Sitä mitä me olemme saaneet, ei voi mitata millään.
Pakkaseen jäi kahdeksan alkiota. Jos haluaisimme sisaruksen, niillä lähdettäisiin testaamaan.
Meidän piti jo viime keväänä yrittää toista, mutta korona iski aika pahasti yritystoimintaamme. Olemme molemmat yrittäjiä, emmekä uskaltaneet ottaa lapsiprojektia tähän päälle. Luulen että se on kyllä ajankohtaista vielä vuoden 2021 aikana.
Blogin kirjoittaja on nimimerkillä esiintyvä Ovumian asiakas.
