“Noh, onkos teillä täällä jo perheenlisäystä tulollaan?”, kysyi puolituttu mummo minulta sukujuhlissa pullakahvijonon ahtaudessa kovaan ääneen ja taputti samalla vatsaani. Sydämeni jätti pari lyöntiä väliin ja kavahdin sisäisesti, mutta sain sentään vastattua. Totesin ykskantaan, että “yritetty on, mutta ei – ei ole tulollaan”. Elettiin 2000-luvun alkuvuosia.
Ei sillä, että kyseinen tapahtuma olisi ollut ainoa, joka niinä vuosina minua vavisutti tai sai voimaan pahoin, mutta jotakin tässä yksittäisessä kohtaamisessa oli sellaista, mikä siinä hetkessä sai minut sisuuntumaan.
Päätin kesäjuhlissa kahvia ryystäessäni, että jos näistä kohtaamisista lopulta selviän ja pääsen jollakin tavoin sinuiksi sen kanssa, että sisälläni ei tule suvunjatketta sikiämään, tulen tekemään kaikkeni, jotta tulevien sukupolvien naisilla olisi tämän asian suhteen helpompaa. Tulisin puhumaan lapsettomuudesta ja tukemaan tahoja, jotka pyrkivät tekemään hedelmällisyyden haasteita näkyväksi yhteiskunnassa.
Puolisentoista vuosikymmentä myöhemmin olen työkseni jo pitkään tukenut lapsettomuusklinikalla miehiä ja naisia, jotka kamppailevat samojen kysymysten kanssa kuin itse taannoin. Lapsettomuudesta onneksi puhutaan julkisesti paljon enemmän kuin aiemmin, mutta tahattomasti lapsettomien haasteet ja pelot ihmissuhteissaan eivät silti ole täysin kadonneet.
Edelleen elämänsä usein suurinta kriisiä läpikäyvät parit pohtivat, mitä sanoa lapsitoiveita tivaaville sukulaisille, kuinka selvitä taas yksistä ristiäisistä vaillejääneinä sivustakatsojina tai uskaltaako kertoa esimiehelle lapsettomuushoidoista ilman pelkoa urakehityksen tyssäämisestä.
Edelleenkään kaikilla meistä ei ole ymmärrystä toteutumattoman lapsitoiveen usein musertavista vaikutuksista tai kykyä nähdä, miten sinänsä viattomilta vaikuttavat kysymykset vauvasuunnitelmista voivat satuttaa.
Tällä viikolla onneksi vietetään taas tahattomasti lapsettomien omaa Simpukka-viikkoa, joka huipentuu lapsettomien lauantaihin monine tapahtumineen. Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n organisoima teemaviikko on yksi tapa tehdä tahatonta lapsettomuutta näkyväksi
ja samalla tarjota tukea ja kannattelua niille tuhansille suomalaisille, joita aihepiiri koskettaa.
Simpukka-viikon myötä kuljemme toivottavasti kohti tulevaisuutta, joka on tahattomasti lapsettomille armollisempi. Toivon, että jatkossa jokainen lapseton saa pitää vatsansa suojassa uteliailta taputteluilta ja juoda kahvinsa rauhassa.